Hän on kulkenut vaikean tien genetiikan maailmasta kirjallisuuden maailmaan. Nyt häntä luetaan paljon ja pidetään yhtenä suosituimpana jaemenestyksekkäimpänä kirjailijana. Tänä vuonna hän oli mukana kilpailemassa kansainvälisestä Booker-kirjallisuuspalkinnosta. Tämän yhteydessä Ulitskaja ei ole koskaan panostanut nykypäivän markkinoiden makuun eikä keinotellut lukijoiden mieltymyksillä. Puhutaan, että hän on jyrkkä, eikä hyväksy vilpillisyyttä ja itserakkautta. Sofistien seurassa tuntee olonsa epämukavaksi ja karttaa jopa eturivin paikkaa teatterissa. Kun hänen teoksiaan kutsutaan perhe-elämän hakuteoksiksi, hän vastaa: ”Leo Tolstoi, enkä minä, opetti ihmisiä elämään”.
Ljudmilan isä oli insinööri, tieteiden tohtori ja äiti biokemisti. Hänen molemmat isoisänsä istuivat Stalinin keskistysleirillä. Ulitskaja tiesi, että haluaa työskennellä tieteiden parissa, jossa hänen mukaansa ihminen on vapaa. Mutta hän erehtyi. Ulitskaja päätti biologian tiedekunnan ja työskenteli kasi vuotta genetiikan instituutissa. Tämän jälkeen hänet erotettiin, kun hän kopioi Aleksandr Solzhenitsin käsikirjoituksia. On ihme, ettei minua laitettu tästä vankilan, koska vastaavasta sai tavallisesti 3 – 5 vuoden tuomion, sanoi Ulitskaja.
Sen jälkeen hän ei koskaan enää käynyt valtion hallinnossa, ja pitää tuota aikaa kaikkein vaikeimpana elämässään. Tapahtui ero puolisosta, äiti oli sairas, oli kaksi pientä lasta ja työn etsiminen. Nimenomaan silloin Ljudmila aloitti kirjoittamaan ensimmäisiä kertomuksiaan, käsikirjoituksia ja kuunnelmia radiolle. Nyt hän laskee leikkiä, ettei ellei häntä olisi erotettu, hänestä olisi tullut biologian tohtori, eikä 15 kirjan kirjoittajaa. Hän ei millään tavalla ylikorosta kertomuksiensa ihmisiä, he eivät ole raksausromanien sankareita, van tavallisia, oikeita ihmisiä. Heillä on puutteita, samoin kuin miellä kaikilla – he ovat meidän maailmastamme.
Ljudmila Ulitskajan mukaan, hän on onnellinen ihminen. Hän pitää työstään, perheestään, kolmannesta miehestään – taiteilija Andrei Krasulinista, kahdesta pojastaan ja neljästä lapsenlapsestaan. Hän ei pidä lepäämisestä, eikä ole pitänyt koskaan. Jos hän matkustaa ulkomaille, niin se tapahtuu ainoastaan lukijoiden tapaamista varten. Sanotan, että Lännessä häneltä kysytään enemmän Vladimir Putinista kuin Fjodor Dostojevskista. Venäjällä politiikka kinostaa lukijoita vähemmän. He ovat kiinnostunet hänen mielipiteestään, nykypäivän kirjailijoista, kuten Viktor Plevinistä tai Vladimir Sorokinista.
Nyt hänellä on ikää 66 vuotta. Hänen ensimmäinen kirjansa Sonetshka painettiin Ranskassa vuonna 1993. Vuonna 1996 hän sai ranskalaisen Prix-Medicis-palkinnon ja vuonna 2001 romaani Casus Kukotskogo, jonka kirjoittamisen hän aloitti käsin, jatkoi kirjoituskoneella ja päätti tietokoneella, valittiin vuoden parhaaksi kirjaksi. Ulitskajan kirjoja on käännetty 25 eri kielelle. Tämä huolimatta siitä, että tunnustusta hän alkoi saada vasta viidenkymmenen ikävuotensa jälkeen. Jos hän olisi ilmestynyt kirjalliselle näyttämölle aiemmin, hänen teoksensa eivät olisi mahdollisesti olleet niin syviä, älykkäitä ja kirkkaita. Itseään Ulitskaja pitää väliaikaisena kirjailijana: ”kun olen kirjoittanut kaiken, alan tekemään jotain muuta”, hän sanoo.
Arvioi artikkeli: